9.7.2004

Tausta

Mielenterveysongelmista kärsinyt D oli vanhempiensa pyynnöstä määrä toimittaa lääkärinvastaanotolle ja sieltä mahdollisesti edelleen tahdonvastaiseen hoitoon sairaalaan. D ei ollut suostunut lähtemään sairaankuljettajien mukaan, vaan oli lähtenyt pakoon. Mukaansa hän oli ottanut muun muassa noin 80 senttimetriä pitkän vesurin. Paikalle oli kutsuttu poliisit D:n saamiseksi kiinni ja toimittamiseksi hoitoon. Paikalle oli tullut myös poliisin koirapartio, johon kuuluivat A, B sekä kolmas poliisimies. Partiolla oli käytössään A:n ohjaama poliisikoira.

Etsintöjen jälkeen mainittu koirapartio oli tavoittanut D:n metsästä eräältä hakkuuaukealta ja seurannut D:tä jalkaisin. Partio oli päässyt noin 20 metrin etäisyydelle D:stä ja levittäytynyt niin, että poliisimiehet olivat rinnakkain muutaman metrin välein. Tällöin D oli pysähtynyt, kääntynyt ja lähtenyt vesuri kohotettuna etenemään kohti partion oikeassa laidassa ollutta poliisikoiraa ja tämän takana ollutta A:ta. D:n edettyä vajaan 10 metrin päähän koirasta partion keskimmäisenä ollut B oli ampunut revolverilla ensimmäisen kerran kohti D:n jalkoja. D:n jatkettua etenemistä B oli vielä ampunut uudelleen. Pian tämän jälkeen A oli päästänyt koiransa irti, jolloin se oli hyökännyt kohti D:tä tarttuen hampaillaan tämän vasempaan käsivarteen. Koira oli irrottanut otteensa, kun D oli lyönyt sitä vesurilla päähän. Koiran hyökkäyksen johdosta D oli kaatunut maahan ja pudottanut vesurin. D oli saanut vesurin uudelleen käteensä ja ryhtynyt nousemaan maasta, kun A ampui häntä pistoolilla reiteen hieman lonkan alapuolelle.

D kuoli myöhemmin sairaalassa viimeisestä laukauksesta aiheutuneisiin vammoihin. Kaksi ensimmäistä laukausta olivat osuneet D:n oikeaan sääreen polven alapuolelle.

Syytteet

Syyttäjä vaati rangaistusta B:lle ensisijaisesti hätävarjelun liioitteluna tehdystä pahoinpitelystä ja virkavelvollisuuden rikkomisesta tai toissijaisesti tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. A:lle syyttäjä vaati rangaistusta ensisijaisesti hätävarjelun liioitteluna tehdystä taposta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta, toissijaisesti hätävarjelun liioitteluna tehdystä törkeästä pahoinpitelystä ja hätävarjelun liioitteluna tehdystä törkeästä kuolemantuottamuksesta sekä virkavelvollisuuden rikkomisesta, tai viimesijaisesti hätävarjelun liioitteluna tehdystä törkeästä kuolemantuottamuksesta ja tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Syytteen mukaan poliisimiehet olivat D:tä ampuessaan käyttäneet enemmän väkivaltaa kuin oli ollut D:n hyökkäyksen torjumiseksi välttämätöntä ja olosuhteet huomioon ottaen puolustettavaa.

D:n vanhemmat ilmoittivat yhtyvänsä syyttäjän A:ta vastaan esittämiin rangaistusvaatimuksiin. Vahingonkorvauksena vanhemmat vaativat, että A ja Suomen valtio velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan heille kummallekin erikseen D:n kuoleman aiheuttamasta kärsimyksestä 30 000 markkaa ja korvaamaan hautauskustannukset.

Porin käräjäoikeuden päätös 17.4.2001

Käräjäoikeus katsoi, että D:n vanhemmilla ei ollut oikeutta vaatia A:lle rangaistusta. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 17 §:n mukaan asianomistajan asema jutussa kuului vain D:n alaikäiselle lapselle, jonka puhevaltaa holhoojana käytti D:n entinen puoliso. Syyteoikeutta ei käräjäoikeuden mukaan voinut perustaa perustuslain 118 §:n 3 momentin säännökseen, jonka mukaan syyteoikeus on jokaisella joka on virkamiehen lainvastaisen toimenpiteen vuoksi kärsinyt oikeudenloukkauksen tai vahinkoa. Vanhempien vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n perusteella vaatima korvaus D:n kuoleman aiheuttamasta kärsimyksestä ei sekään perustanut syyteoikeutta, koska tällaista kärsimystä ei ollut pidettävä mainitussa perustuslain säännöksessä tarkoitettuna vahinkona.

Porin käräjäoikeuden tuomio 25.5.2001

Käräjäoikeus hylkäsi kaikki rangaistusvaatimukset. Käräjäoikeus lausui, että vastaajilla oli ollut perusteltu syy pitää D:tä vaarallisena henkilönä. D oli käyttänyt hyökkäyksessä hengenvaarallisena välineenä pidettävää vesuria. Käräjäoikeus piti selvitettynä, että hakkuuaukealla syntyneessä yllätyksellisessä ja nopeassa tilanteessa poliisimiehet eivät olleet voineet käyttää koiraa D:n hyökkäyksen torjumiseksi, koska koira oli väsynyt tilannetta edeltäneen jäljityksen aikana. Hyökkäyksen väistäminen perääntymällä ei käräjäoikeuden mukaan ollut ollut poliisimiesten turvallisuutta vaarantamatta mahdollista, koska tapahtumapaikan maasto oli ollut sen kuvaamin tavoin epätasaista ja vaikeakulkuista. Käräjäoikeus katsoi, että B:n ja A:n käyttämät voimakeinot olivat olleet tilanteessa ainoat mahdolliset ja hyökkäyksen torjumiseksi välttämättömät. Käräjäoikeus piti niitä myös suhteellisuusperiaatteen ja yleisen edun mukaisina.

Syytteiden tultua hylätyiksi käräjäoikeus hylkäsi myös D:n vanhempien korvausvaatimukset.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Kai Nisula ja Ritva Numminen sekä lautamiehet.

Turun hovioikeuden päätös 20.11.2002

Hovioikeus hylkäsi D:n vanhempien vaatimuksen oikeudesta yhtyä syyttäjän A:ta vastaan ajamaan syytteeseen. Hovioikeus totesi, että perustuslain 118 §:n 3 momentin mukaan syyteoikeudesta säädetään tarkemmin lailla, ja että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 17 §:n säännökset ovat tällä perusteella tyhjentäviä.

Turun hovioikeuden tuomio 4.3.2002

Hovioikeus hylkäsi syyttäjän muutosvaatimukset ja pysytti käräjäoikeuden tuomion.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Aarto Onninen, Allan Ahnger ja Ahti Ikola. Esittelijä Atso Sinervo.

Syyteoikeutta koskeva ratkaisu

D:n vanhemmat ovat perustuslain 118 §:ään sekä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 14 ja 17 §:ään viitaten vaatineet oikeutta saada yhtyä virallisen syyttäjän A:ta vastaan ajamaan syytteeseen. Vaatimustaan he ovat perustelleet sillä, että kysymys on virkamieheen kohdistetusta syytteestä ja että he ovat D:n vanhempina tämän lähimpiä omaisia.

Hovioikeus on hylännyt vaatimuksen. Korkein oikeus on 18.12.2003 tekemällään ratkaisulla päättänyt pysyttää ratkaisun. D:n vanhempien valituksessaan rangaistusvaatimuksen osalta lausuma jätetään siten tutkimatta.

Perustelut

1. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan, jos joku on rikoksen johdosta saanut surmansa, hänen leskellään ja lapsillaan on oikeus käyttää asianomistajan syyteoikeutta. Mikäli surmansa saaneella ei ole leskeä eikä lapsia, on hänen vanhemmillaan ja sisaruksillaan oikeus käyttää syyteoikeutta. Surmansa saaneen vanhemmilla ja sisaruksilla on oikeus käyttää syyteoikeutta myös siinä tapauksessa, että joku tai jotkut niistä, joilla on ensisijainen oikeus käyttää asianomistajan syyteoikeutta, on epäiltynä kyseisestä rikoksesta.

2. Lainkohdassa on määritelty se, kenelle lähiomaisista oikeus käyttää normaalisti vain rikoksella loukatulle henkilökohtaisesti kuuluvaa puhevaltaa siirtyy sellaisessa tilanteessa, josta nyt on kysymys. Säännöksestä seuraa, että ensisijainen oikeus tässä tapauksessa kuuluu syytteenalaisen rikoksen johdosta surmansa saaneen D:n tyttärelle. Sillä seikalla, haluaako hän tosiasiassa hänelle näin siirtynyttä oikeutta myös käyttää, ei ole oikeuden olemassaolon kannalta merkitystä.

3. Perustuslain 118 §:n 3 momentin mukaan jokaisella, joka on kärsinyt oikeudenloukkauksen tai vahinkoa virkamiehen tai muun julkista tehtävää hoitavan henkilön lainvastaisen toimenpiteen tai laiminlyönnin vuoksi, on oikeus vaatia tämän tuomitsemista rangaistukseen sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Säännös ei kuitenkaan merkitse, että oikeus siinä tarkoitetussa tilanteessakaan vaatia rangaistusta olisi muilla kuin rikoksen asianomistajalla. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 17 §:n 1 momentissa on perustuslain säännöksessä tarkoitetuin tavoin tarkemmin säädetty siitä, kenellä on oikeus käyttää asianomistajan syyteoikeutta silloin, kun joku on rikoksen johdosta saanut surmansa.

4. D:n vanhemmat eivät ole D:hen kohdistuneen rikoksen osalta rikoksella välittömästi loukatun tai vaarannetun oikeushyvän haltijoita eli asianomistajia. He eivät ole asianomistajia silläkään perusteella, että heillä D:n kuoleman johdosta on oikeus vaatia vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä tarkoitettua korvausta. D:lle kuulunut oikeus vaatia rangaistusta ei ole sanotun oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 17 §:n 1 momentin nojalla siirtynyt heille eikä säännös ole tässä suhteessa tulkinnanvarainen. Edellä lausutun perusteella sen soveltaminen ei myöskään johda perustuslain vastaiseen tulokseen. D:n vanhempien rangaistusvaatimusta ei siten voida tutkia.

5. Korvausvaatimuksen osalta D:n vanhemmilla on oikeus käyttää puhevaltaansa myös Korkeimmassa oikeudessa.

Pääasiaratkaisun perustelut

Ratkaistavat kysymykset

6. Asiassa on kysymys siitä, ovatko koirapartioon kuuluneet poliisimiehet B ja A ylittäneet hätävarjeluoikeuden rajat, kun he torjuakseen hoitoon toimittamisen tarkoituksessa seuraamansa mielenterveysongelmista kärsineen D:n hyökkäyksen ampuivat tätä seurauksin, että D menehtyi.

7. Syyttäjän mukaan B ja A olivat käräjäoikeuden tuomion perusteluissa kuvatussa tilanteessa käyttäneet kumpikin osaltaan keinoja, jotka eivät olleet olleet välttämättömiä hyökkäyksen torjumiseksi eivätkä olosuhteet huomioon ottaen puolustettavia. Asiassa on erimielisyyttä muun muassa D:n hyökkäyksen yllätyksellisyydestä ja vaarallisuudesta sekä siitä, mihin hyökkäys ensisijassa kohdistui, samoin kuin koirapartioon kuuluneen koiran toimintakunnosta.

Sovellettavat hätävarjelusäännökset

8. Rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin (515/2003) mukaan rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä, sovelletaan pykälän 2 momentin mukaan kuitenkin uutta lakia, jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen. Nyt voimassa olevien, 1.1.2004 voimaan tulleella lailla (515/2003) annettujen rikoslain 4 luvun hätävarjelua koskevien 4 ja 7 §:n sekä saman lain rangaistusvastuun lieventämistä koskevan 6 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohdan ja 2 ja 4 momentin säännösten soveltaminen ei johtaisi tässä asiassa lievempään lopputulokseen kuin rikoksen tekoaikana voimassa olleiden rikoslain 3 luvun 6 ja 9 §:n säännösten soveltaminen. Näin ollen ratkaistavana olevia kysymyksiä on arvioitava viimeksi mainittujen säännösten nojalla, sellaisina kuin nuo lainkohdat olivat ennen edellä mainittua 1.1.2004 voimaan tullutta lainmuutosta.

9. Jos joku, suojellaksensa itseään tahi toista taikka omaansa tai toisen omaisuutta aloitetulta tahi kohta päätä uhkaavalta oikeudettomalta hyökkäykseltä, on tehnyt teon, joka, vaikka muuten rangaistava, oli hyökkäyksen torjumiseksi välttämätön, ei häntä rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan, sellaisena kuin se oli ennen 1.1.2004 voimaan tullutta lakia, ole tästä hätävarjeluksesta tuomittava rangaistukseen.

10. Saman luvun 9 §:n 1 momentin mukaan, sellaisena kuin tuo lainkohta oli ennen sanottua lainmuutosta, jos joku 6 §:ssä mainitussa tapauksessa on tehnyt teon, joka ei ole ollut hyökkäyksen torjumiseksi välttämätön, on tekijä tuomittava hätävarjelun liioittelusta tuomioistuimen harkinnan mukaan joko täyteen tai alennettuun rangaistukseen. Jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei hän voinut mieltänsä malttaa, häntä ei saman lainkohdan mukaan saa rangaistukseen tuomita.

Koirapartion tehtävä

11. D:lle oli varattu vastaanottoaika terveyskeskuksesta, jotta hänet toimitettaisiin psykiatriseen sairaanhoitoon. D oli kuitenkin kieltäytynyt lähtemästä sairaankuljettajien mukaan ja poistunut kotipihastaan 82 senttimetriä pitkä niin sanottu kahden käden vesuri ja harava käsissään. Poliisille oli asiasta ilmoittanut ambulanssinkuljettaja.

12. Porin poliisilaitoksen järjestyspoliisin koirapartio, johon kuuluivat A poliisikoirineen, B ja asiassa todistajana kuultu C, sai poliisiradion välityksin tiedon tehtävästä toimittaa sanottu mielenterveyspotilas hoitoon. Partion lisäksi etsintöihin osallistui kuusi muuta poliisimiestä.

13. Koirapartioon kuuluneilla ei ollut koulutusta mielenterveyspotilaiden käsittelemiseen, mutta tehtävä ei ollut heille myöskään vieras. Partion tarkoituksena oli hoitaa kiinniotto käskyttämällä ja väsyttämällä sekä tarvittaessa poliisikoiraa käyttäen. Asetta oli tarkoitus käyttää vain hätävarjelutilanteessa.

D:n hyökkäys

14. Jäljitettyään metsään paennutta D:tä noin tunnin ajan partio sai hänestä ensimmäisen havainnon metsäautotiellä. Tällöin B ja C lähtivät seuraamaan D:tä hakkuualueelle. Seurattuaan D:tä metsänreunaan he jäivät odottamaan A:ta ja koiraa, koska he pitivät etenemistä ilman sitä vaarallisena. A:n ja koiran liityttyä partioon se jatkoi D:n seuraamista. Tavoitettuaan D:n uudelleen ja päästyään hänestä vajaan 20 metrin päähän partio levittäytyi rinnakkain muutaman metrin välein ja käskytti samalla D:tä pudottamaan aseen. Tällöin D pysähtyi, heitti haravan sivuun, kääntyi ja lähti vesuri kohotettuna etenemään nopeasti kohti poliisikoiraa ja A:ta.

15. Esitetyn selvityksen mukaan D:tä oli ennen lähiseurantaa kahdesti varoitettu poliisikoiran käyttämisestä, ellei hän pysähtyisi ja heittäisi vesuria. Todistajana kuultu kenttäjohtaja G on kertonut, että hänen uhatessaan D:tä poliisikoiran käyttämisellä D oli tehnyt vesurilla kaksi lyöntiliikettä. G oli ymmärtänyt D:n liikkeillään osoittavan, mitä hän tekisi poliisikoiralle. A on ollut tietoinen G:n päätelmästä. Sen sijaan B ei ole siitä tiennyt.

16. D ei ole seurannan aikana käyttäytynyt uhkaavasti poliisimiehiä kohtaan. Onkin mahdollista, että D on pelännyt takanaan lähestyvää poliisikoiraa ja että hänen hyökkäyksensä sen vuoksi on kohdistunut ensisijaisesti poliisikoiraan eikä koiran ohi sen takana seisseeseen A:han. Toisaalta sanotuissa olosuhteissa myöskään A ei ole voinut tietää, oliko häneen ja koiraan suuntautuneen hyökkäyksen kohteena pelkästään koira. Näin ollen B:n ja A:n toimia ei voida arvioida tästä lähtökohdasta.

B:n menettely

17. Syyttäjä on katsonut, ettei B:n ole ollut välttämätöntä käyttää asetta, koska D:n hyökkäys olisi ollut pysäytettävissä poliisikoiran avulla. B taas on väittänyt, että ampuminen oli välttämätöntä, koska poliisikoira oli väsynyt eikä reagoinut D:n hyökkäykseen.

18. Asiassa esitetystä selvityksestä voidaan päätellä, että B on ampunut ensimmäisen kerran, kun D oli vajaan 10 metrin päässä A:sta ja toisen kerran D:n otettua vielä muutaman askeleen. D on edetessään pitänyt vesuria koholla, mutta mitään viitteitä siitä, että hän olisi ollut aikeissa heittää sen A:ta kohti, ei ole ilmennyt. Ampumahetkellä D ei siten ole ollut sellaisella etäisyydellä, että hän olisi voinut vesurilla vahingoittaa A:ta. Etäisyyttä osoittaa sekin, että poliisikoira heti laukausten jälkeen hyökätessään syöksyi eteenpäin.

19. A ja B ovat kertoneet, että koira oli ollut jäljityksestä väsynyt ja "herännyt" vasta laukauksien jälkeen. Toisaalta asiassa esitetyn selvityksen mukaan koira oli hieman aikaisemmin kulkenut tai juossut ohjaajansa edellä. B ja C olivat vielä ennen hakkuuaukealle tuloa turvallisuussyistä jääneet odottamaan koiraa. A on häntä ensimmäisen kerran esitutkinnassa kuultaessa kertonut, että hän oli D:n lähtiessä hyökkäämään perääntynyt ja vetänyt koiraa itseensä päin. Hänen ryhtyessään ensimmäisen laukauksen jälkeen tavoittelemaan asetta "koira veti melko voimakkaasti kohti miestä".

B:n menettelyn syyksiluettavuus ja sen rikosoikeudellinen arviointi

20. Arvioitaessa vastahyökkäykseen käytettyjen voimakeinojen välttämättömyyttä ja puolustettavuutta voidaan poliisimiehelle perustellusti asettaa korkeammat vaatimukset kuin tavalliselle kansalaiselle.

21. Mikään edellä kerrottu seikka ei osoita, että poliisimiehet olisivat hyökkäystä edeltäneessä tilanteessa pitäneet koiraa kyvyttömänä torjumaan mahdollista hyökkäystä. Se seikka, että koira on sittemmin pysäyttänyt hyökkäyksen, osoittaa, että se on ollut siihen myös tosiasiassa kykenevä. Kun A koiran ohjaajana ei ennen laukauksia ollut käskenytkään koiraa hyökkäämään, ei B ole voinut perustellusti lähteä siitä, että koira oli toimintakyvytön.

22. A:lla, jota kohden hyökkäys näytti suuntautuvan, oli käytettävissään voimankäyttövälineenä käytettäväksi koulutettu ja tehtävään kykenevä poliisikoira. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, ettei B:n A:ta suojellakseen käyttämä voimakeino ole ollut sanotussa tilanteessa välttämätön D:n hyökkäyksen torjumiseksi eikä kerrotuissa olosuhteissa puolustettava. B on ampumalla D:tä kahdesti jalkaan tehnyt tälle ruumiillista väkivaltaa ja siten syyllistynyt hätävarjelun liioitteluna tehtyyn pahoinpitelyyn.

A:n menettely

23. A:n mahdollista syyllisyyttä arvioitaessa keskeisiä ovat ne hetket, joiden kuluessa kaksi osumaa jalkaansa saanut D oli joutunut koiran hyökkäyksen kohteeksi, tainnuttanut koiran, kaatunut ja ryhtynyt vesurinsa kanssa kohottautumaan. A oli tuolloin ampunut D:hen laukauksen, joka sittemmin johti tämän kuolemaan.

24. Syyttäjä on katsonut, että sen jälkeen, kun poliisikoira oli kaatanut D:n ja pysäyttänyt hyökkäyksen, A:n olisi tullut ensisijaisesti perääntyä ja väistää D:n mahdollinen jatkohyökkäys. A on väittänyt, ettei perääntyminen ollut mahdollista, koska se olisi ollut sanotussa tilanteessa vaikeakulkuisen maaston vuoksi vaarallista.

25. Poliisimiesten arvioiden mukaan D on kaatunut noin kolmen metrin päähän A:sta. D on ollut A:n esitutkinnassa kertoman mukaan "punnertautumassa ylöspäin", kun A on ampunut suunnatun laukauksen D:n alaraajoihin. Luoti on osunut D:n reiteen noin 30 senttimetriä polven yläpuolelle, kulkenut oikean jalan läpi häpyluun päältä vasempaan reiteen ja siitä jalan läpi ulos. Luoti on kulkenut yläviistoon niin, että ulostuloaukko on seitsemän senttimetriä osumapistettä ylempänä, ja se on lävistänyt vasemman jalan reisivaltimon ja laskimon.

26. Alempien oikeuksien mukaan D:n jatkaessa hyökkäystään muuta torjumiskeinoa ei ollut ollut kuin ampuminen. Lähtökohtana D:n jatkohyökkäystä arvioitaessa niillä on ollut hänen asentoaan kuvaava jälkimmäinen rekonstruktio.

27. Rekonstruktiot poikkeavat toisistaan. A ja B sekä C ovat pitäneet jälkimmäistä oikeampana. Todistajana kuullun oikeuslääkärin mukaan molemmat niistä ilmenevät ja monet muutkin asennot sopivat haavakanavaan. Siihen nähden, että ensimmäinen rekonstruktio on tehty A:n nimenomaisten ohjeiden mukaan ja vain kaksi päivää tapahtuman jälkeen ja että tapahtumia esittävät niissä mukana olleet, rekonstruktion merkityksen ymmärtävät poliisimiehet, Korkein oikeus katsoo, ettei jälkimmäistä kuvausta voida pitää aikaisempaa uskottavampana.

28. Kukaan poliisimiehistä ei ole kertonut havainneensa, että B:n ampumat laukaukset olisivat osuneet D:hen. Kun D on välittömästi koiran kaadettua hänet ryhtynyt kohottautumaan, ei A:lla ole ollut syytä muutoinkaan olettaa, ettei D olisi kyennyt jatkamaan hyökkäystään.

29. Valokuvien ja videotallenteen mukaan D:n kaatumispaikka on ollut tasamaata tai loivaa rinnettä. Aukealla on ollut kantoja, kiviä ja mättäitä sekä paikoitellen runsaastikin hakkuujätettä, mutta asianosaiset olivat kertomansa mukaan tulleet paikalle puolijuoksua. A:n takana tai sivulla ei ole ollut välittömiä esteitä liikkua. Kaikki poliisimiehet ovat olleet ampumavalmiudessa.

A:n menettelyn syyksiluettavuus ja sen rikosoikeudellinen arviointi

30. Kuten edellä on B:n menettelyä arvioitaessa lausuttu, voidaan poliisimiehelle voimakeinojen käytön oikeutusta hätävarjelutilanteessa arvioitaessa perustellusti asettaa korkeammat vaatimukset kuin tavalliselle kansalaiselle. Hyökkääjän ollessa psyykkisesti sairas voidaan poliisimieheltä edellyttää myös tavallista enemmän joustavuutta, mihin voi tarvittaessa sisältyä perääntyminen ja hyökkäyksen väistäminen.

31. Riippumatta siitä, mikä D:n asento on tarkalleen ollut A:n ampuessa laukauksen, D on ollut vasta punnertautumassa ylöspäin. Maasto- ja muut olosuhteet eivät olisi estäneet A:ta perääntymästä tai siirtymästä sivulle. Ampuma-aseen käytön ei voida katsoa olleen näissä olosuhteissa välttämätöntä eikä hyökkääjän henkilö huomioon ottaen puolustettavaa. A:n menettely on luettava hänen syykseen hätävarjelun liioitteluna.

32. A on kertonut suunnanneensa tähtäämättömän laukauksen kohti D:n alaraajoja. D on liikkunut, ja laukaus on voinut osua tarkoitettua vaarallisempaan paikkaan. Siten ei voida katsoa, että A:n olisi täytynyt pitää D:n kuolemaa menettelynsä varsin todennäköisenä seurauksena. Tekoa ei näin ollen voida lukea hänen syykseen hätävarjelun liioitteluna tehtynä tappona. A:n viaksi jää, että hän on ampuma-asetta käyttäen tehnyt D:lle ruumiillista väkivaltaa ja aiheuttanut näin vaikean ruumiinvamman. Rikosta ei kuitenkaan voida kokonaisuutena arvostellen pitää törkeänä. A on siten syyllistynyt hätävarjelun liioitteluna tehtyyn pahoinpitelyyn.

33. Ammuttaessa liikkuvaa kohdetta tähtäämättä ja lähietäisyydeltä vaara siitä, että laukaus aiheuttaa vaikean vamman tai hengenvaarallisen tilan, on suuri. Tämän vuoksi A:n huolimattomuutta, josta on seurannut D:n kuolema, on pidettävä törkeänä. Ottaen huomioon, että A on toiminut puolustaakseen itseään uhkaavalta hyökkäykseltä ja että D:n menehtymiseen on osaltaan vaikuttanut myös se, ettei vammojen vaarallisuutta ole heti ymmärretty ja ettei häntä ole olosuhteista johtuen saatu riittävän nopeasti hoitoon, kuolemantuottamusta ei kokonaisuutena arvostellen voida kuitenkaan pitää törkeänä. A on siten syyllistynyt hätävarjelun liioitteluna tehtyyn kuolemantuottamukseen.

Kysymys edellä kerrottujen tekojen syyksilukemisesta myös virkavelvollisuuksien vastaisena menettelynä

34. B:n syyksi on luettu hätävarjelun liioitteluna tehty pahoinpitely ja A:n syyksi hätävarjelun liioitteluna tehdyt pahoinpitely ja kuolemantuottamus. Harkittaessa kysymystä siitä, tuleeko heidän kummankin syyksi lukea erillisenä rikoksena virkavelvollisuuden rikkominen, Korkein oikeus toteaa, että teot, joita ei tilanteen kokonaisarvioinnin perusteella voida pitää puolustettavina, ovat sinänsä poliisilain 2 §:n 2 momentissa ilmaistun suhteellisuusperiaatteen vastaisia.

35. Rikoslain 40 luvun 10 §:n (792/1989) mukaan jos virkamies virkaansa toimittaessaan tahallaan rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen, on hänet tuomittava virkavelvollisuuden rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Saman luvun 11 §:ssä on säädetty rangaistavaksi tuottamuksellisesti tapahtunut virkavelvollisuuden rikkominen. Poliisilain 2 §:n 2 momentin mukaan poliisin toimenpiteet on suoritettava aiheuttamatta suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä tehtävän suorittamiseksi. Toimenpiteiden on oltava perusteltuja suhteessa tehtävän tärkeyteen ja kiireellisyyteen sekä tilanteen kokonaisarviointiin vaikuttaviin seikkoihin. Poliisimiehen oikeudesta voimakeinojen käyttöön virkatehtävää suorittaessaan on säädetty saman lain 27 §:ssä.

36. Poliisimiehen syyllistyttyä virkatoimessaan liiallisten voimakeinojen käyttöön on Korkeimman oikeuden vanhemmalta ajalta peräisin olevassa oikeuskäytännössä vakiintuneesti sovellettu tekoon rikoslain 21 luvun säännösten ohella myös rikoslain 40 luvun virkarikossäännöksiä (ks. esim. KKO 1950 II 10, 1961 II 70 ja 1973 II 6). Sen sijaan silloin, kun poliisimies on hätävarjelutilanteessa käyttänyt liiallisia voimakeinoja, menettelyä ei ole luettu hänen syykseen virkarikoksena (KKO 1961 II 70).

37. Poliisimiehen on kaikessa virkatoiminnassaan noudatettava poliisivaltuuksien käyttöön liittyviä rajoituksia. Näitä rajoituksia ei kuitenkaan ole perusteltua laajentaa koskemaan yleistä hätävarjeluoikeutta, joka sitä koskevan rikoslain 3 luvun 6 §:n perusteella kuuluu jokaiselle henkilölle ja johon oikeuteen perustuvan teon hyväksyttävyys tulee saman säännöksen nojalla arvioitavaksi. Mikäli poliisimies virkatehtävää suorittaessaan joutuu tilanteeseen, jossa hän itseään tai toista oikeudettomalta hyökkäykseltä suojellakseen joutuu turvautumaan voimakeinoihin, ei niiden käyttö perustu viranomaisvaltuuksiin ja tapahdu virkatehtävän hoitamiseksi vaan poliisimieskin käyttää tällöin voimakeinoja yleisen oikeuden nojalla ja puolustautumistarkoituksessa. Tämä periaate on ilmaistu myös poliisilain esitöissä perusteltaessa poliisilain 27 §:n 4 momenttiin sisältyvää viittausta rikoslain hätävarjelua ja pakkotilaa koskeviin säännöksiin (HE 57/1994 vp s. 55 - 56). Teon hyväksyttävyys suhteellisuusperiaatteen kannalta ja se seikka, että hätävarjeluoikeutta käyttää poliisimies, tulee joka tapauksessa punnittavaksi arvioitaessa itse hätävarjelutekoa.

38. Koska B ja A ovat tehneet heidän syykseen luetut teot tilanteessa, jossa syytteenkin mukaan on ollut kysymys rikoslain 3 luvun 6 §:ssä tarkoitetusta hätävarjelutilanteesta, eivät teot edellä kerrotuin perustein täytä virkavelvollisuuden rikkomisen tunnusmerkistöä.

B:n rangaistusvastuusta

39. B:n on tullut tehtävässään varautua siihen, että D:n käyttäytyminen voi tämän sairaudesta johtuen olla odottamatonta ja yllätyksellistä. Tilanne, jossa D on ryhtynyt hyökkäämään, on kuitenkin kehittynyt äkillisesti. D on lähestynyt poliisikoiraa ja A:ta nopeasti vesuri kohotettuna. B:llä on ollut vain lyhyt hetki harkita toimiaan. Kun A ja hänen ohjauksessaan ollut poliisikoira eivät ole tuossa tilanteessa toimineet, ovat olosuhteet olleet sellaiset, ettei B:ltä ole kohtuudella voitu vaatia muunlaista käyttäytymistä. Siten hänet on asiassa sovellettavan rikoslain 3 luvun 9 §:n 1 momentin nojalla jätettävä rangaistukseen tuomitsematta.

A:n rangaistusvastuusta

40. Se seikka, että tilanne ensimmäisten laukausten jälkeen ja vielä D:n kaaduttua koiran hyökkäykseen on jatkunut edelleen uhkaavana, ei ole voinut tulla A:lle yllätyksenä. Olosuhteiden ei voida näin ollen, ottaen huomioon myös A:n koulutus ja kokemus sekä hyökkääjän henkilö, katsoa olleen sellaiset, ettei A:lta kohtuudella olisi voitu vaatia aseen käytölle vaihtoehtoisten keinojen harkintaa ja käyttämistä. Tekoon johtaneet seikat sekä siitä ilmenevä tekijän vähäinen syyllisyys huomioon ottaen sakkorangaistusta voidaan kuitenkin pitää riittävänä seuraamuksena A:n syyksi luetuista rikoksista.

Vahingonkorvaukset

41. D:n vanhemmat ovat vaatineet A:lta ja Suomen valtiolta yhteisvastuullisesti korvausta poikansa kuoleman aiheuttamasta henkisestä kärsimyksestä ja hautauskuluista.

42. Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n 1 momentin mukaan surmansa saaneen vanhemmilla, lapsilla ja aviopuolisolla sekä muulla näihin rinnastettavalla surmansa saaneelle erityisen läheisellä henkilöllä on oikeus saada korvausta kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä, jos kuolema on aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta ja korvauksen tuomitseminen harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys, teon laatu ja muut olosuhteet.

43. Kärsimyskorvauksen tuomitsemisen yhtenä edellytyksenä on, että kuolema on aiheutettu vähintään törkeällä tuottamuksella. Kuten lainkohdan esitöistä (HE 116/1998 vp s. 10) ilmenee, rikosoikeudellisin perustein törkeänä pidettävä huolimattomuus on yleensä katsottava törkeäksi myös vahingonkorvausoikeudellisesti. Törkeästä huolimattomuudesta aiheutettu kuolema voi tulla rangaistavaksi joko kuolemantuottamuksena tai törkeänä kuolemantuottamuksena.

44. A:n on katsottu aiheuttaneen D:n kuoleman törkeällä huolimattomuudella. Muilta osin korvausvaatimuksen perusteet on myönnetty.

45. D on asunut vanhempiensa luona sairastumisensa jälkeen. Se seikka, että läheisten aloitteesta tapahtunut yritys toimittaa D hoitoon on yllättäen päättynyt tämän väkivaltaiseen kuolemaan kerrotuin tavoin, puoltaa korvausten tuomitsemista vaaditun määräisinä. Toisaalta se, että kuolema on aiheutettu hätävarjelutilanteessa, puoltaa alempaa korvausta. Näillä perusteilla on perusteltua pitää myönnettyä suuruusluokkaa olevaa korvausta kohtuullisena kuoleman aiheuttamasta kärsimyksestä. Hautauskulut on määrältään myönnetty.

46. Ensisijaisessa korvausvastuussa virkamiehensä aiheuttamasta vahingosta on valtio.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

B:n syyksi luetaan rikoslain 21 luvun 5 §:n ja 3 luvun 9 §:n 1 momentin (621/1967) nojalla 16.5.2000 hätävarjelun liioitteluna tehty pahoinpitely, josta hänet jätetään rikoslain 3 luvun 9 §:n 1 momentin nojalla rangaistukseen tuomitsematta. Syyte virkavelvollisuuden rikkomisesta tai virkavelvollisuuden tuottamuksellisesta rikkomisesta hylätään.

A tuomitaan rikoslain 21 luvun 5 ja 8 §:n, 3 luvun 9 §:n 1 momentin (621/1967) nojalla 16.5.2000 hätävarjelun liioitteluna tehdyistä pahoinpitelystä ja kuolemantuottamuksesta 120:een 26 euron määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa yhteensä 3 120 euroa. Syyte virkavelvollisuuden rikkomisesta tai virkavelvollisuuden tuottamuksellisesta rikkomisesta hylätään.

A ja valtio velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan D:n vanhemmille hänen kuolemansa aiheuttamasta kärsimyksestä kummallekin 3 400 euroa. Korvaus saadaan periä A:lta vain siinä tapauksessa, ettei sitä saada perityksi valtiolta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Erkki-Juhani Taipale (eri mieltä), Kati Hidén (eri mieltä), Gustav Bygglin (eri mieltä), Liisa Mansikkamäki (eri mieltä) ja Pasi Aarnio (eri mieltä). Esittelijä Pasi Kumpula (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Kumpula: Mietintö on Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen lukuun ottamatta D:n vanhempien syyteoikeutta sekä B:lle tuomittavaa rangaistusta. Ehdotin, että Korkein oikeus lausuisi näiltä osin seuraavasti:

Syyteoikeutta koskeva ratkaisu 18.12.2003

D:n vanhemmat ovat vaatineet, että heidän sallitaan yhtyä syyttäjän A:ta vastaan ajamaan rangaistusvaatimukseen.

Perustuslain 118 §:n 3 momentin mukaan jokaisella, joka on kärsinyt oikeudenloukkauksen tai vahinkoa virkamiehen lainvastaisen toimenpiteen vuoksi, on oikeus vaatia virkamiehen tuomitsemista rangaistukseen sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 14 - 17 §:ssä on säännökset asianomistajan syyteoikeuden käyttämisestä. Lain 14 §:n 1 momentin mukaan asianomistajan oikeudesta nostaa syyte julkista tehtävää hoidettaessa tehdystä rikoksesta säädetään perustuslain 118 §:n 3 momentissa. Tämä viittaussäännös otettiin lakiin eduskuntakäsittelyssä ja sillä oli tarkoitus selventää, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetulla lailla ei puututa perustuslaissa turvattuun syyteoikeuteen (LaVM 7/1997 vp). Ilman mainittua viittaussäännöstäkin olisi tosin niin, että perustuslaissa turvattua syyteoikeutta ei voitaisi lailla evätä tai rajoittaa. Lailla on sen sijaan tarkemmin säädettävä siitä, miten syyte on nostettava ja ajettava. Näin on vakiintuneesti tulkittu hallitusmuodon 93 §:n 2 momenttia, jonka nykyinen perustuslain 118 §:n 3 momentti asiallisesti saman sisältöisenä korvasi.

Perustuslaki takaa syyteoikeuden jokaiselle, joka on kärsinyt oikeudenloukkauksen tai vahinkoa virkamiehen toimenpiteen johdosta. Sanamuoto on periytynyt sellaisenaan aiemmasta hallitusmuodon säännöksestä. Perustuslain tai aikaisemman hallitusmuodon valmistelutöissä ei tarkemmin määritellä, mitä oikeudenloukkauksella tai vahingolla tässä tarkoitetaan.

Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, josta on säädetty perustuslain 8 §:ssä, edellyttää kuitenkin, että ketään ei saa tuomita rangaistukseen sellaisesta teosta, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Perustuslain 118 §:ssä tarkoitetun oikeudenloukkauksen täytyy siten kohdistua sellaiseen oikeuteen, jonka loukkaaminen on säädetty rangaistavaksi. Rikoksen johdosta oikeudenloukkauksen kärsinyttä eli rikoksen uhria kutsutaan asianomistajaksi. Tässä asiassa on kysymys D:n surmaamisesta. Väitetyn rikoksen uhri on ollut surmattu itse. Siten ensisijaisesti hänellä on ollut myös perustuslain 118 §:n mukainen syyteoikeus. D:n kuoleman jälkeen kysymys hänen syyteoikeutensa käyttämisestä asianosaisseuraannon perusteella on ratkaistava oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 17 §:n perusteella.

Oikeudenloukkauksen ohella perustuslain 118 §:ssä mainitaan syyteoikeuden perusteena vahinko. Korvattavien vahinkojen osalta laillisuusperiaate ei ole yhtä korostunut kuin menettelyn rangaistavuuden osalta. Oikeuskäytännössä on kuitenkin vakiintuneesti katsottu, että sopimussuhteen ulkopuolella tulee korvattavaksi vain laissa nimenomaisesti korvattavaksi säädetty vahinko. Vuoteen 1974 asti rikokseen perustuvaa vahingonkorvausta koskevat säännökset olivat rikoslain 9 luvussa. Nämä säännökset kumottiin vahingonkorvauslailla. Korvattavien vahinkojen alaa on kuolemantapausten osalta laajennettu vahingonkorvauslakiin vuonna 1999 otetulla 5 luvun 4 a §:llä. Säännöksen mukaan muun muassa surmansa saaneen vanhemmilla on oikeus saada korvausta kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä, jos kuolema on aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta ja korvauksen tuomitseminen harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys, teon laatu sekä muut olosuhteet. Tällaista lainsäädännön kehitystä ei ole voitu ottaa huomioon hallitusmuotoa aikanaan säädettäessä, eikä vahinkokäsitteeseen ole kiinnitetty huomiota uuttakaan perustuslakia säädettäessä. Perustuslain sanamuodosta tai perustuslain esitöistä ei saada tukea sille, että säännös vahinkoa kärsineen oikeudesta ajaa syytettä koskisi vain osaa lain mukaan korvattavista vahingoista. Syyteoikeutta ei ole kytketty vahinkojen välittömyyteen. Tällaista rajoitusta ei voida perustaa yksin siihen, että muissa rikosasioissa syytteen nostamiseen oikeutettuina, eli asianomistajina, pidetään vain niitä, joille väitetään aiheutuneen rikoksesta vahinkoa välittömästi. Näin syytteen ajamiseen perustuslain 118 §:n nojalla oikeutettujen henkilöpiiri voi olla laajempi kuin muutoin asianomistajina pidettyjen piiri.

D:n vanhemmat ovat vaatineet A:lta ja valtiolta korvausta D:n kuoleman aiheuttamasta kärsimyksestä vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n perusteella. D:n vanhempina he ovat lainkohdassa tarkoitettuja korvaukseen mahdollisesti oikeutettuja läheisiä. Näin heillä on perustuslain 118 §:n mukaan oikeus vaatia rangaistusta A:lle siitä, että tämä oli aiheuttanut D:n kuoleman tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta. Itsenäisen rangaistusvaatimuksen esittämisen ohella heillä on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 14 §:n 3 momentin nojalla sama oikeus kuin asianomistajalla yhtyä syyttäjän ajamaan syytteeseen. Näillä perusteilla Korkein oikeus todennee, että hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että D:n vanhempien sallitaan yhtyä syyttäjän rangaistusvaatimukseen.

B:n rangaistusvastuusta

Poliisimiesten on tehtävässään tullut varautua siihen, että D saattaa käyttää mukanaan ollutta vesuria aseena. Koirapartiota on käytetty kiinniottotehtävään nimenomaan sen vuoksi, että tehtävä on ollut vaarallinen D:n sairauden ja hänellä olleen vesurin vuoksi. Sen vuoksi ja kun D oli jo hakkuualueelle saavuttaessa ollut selvästi havaittavasti väsynyt, siellä syntynyt tilanne ei ole voinut olla ennalta-arvaamaton. Vaikka tilanne itsessään on ollut nopea, niin B:ltä on edellä selostetuissa olosuhteissa kohtuudella voitu vaatia ampuma-aseen käytöstä pidättäytymistä. B:tä ei voida rikoslain 3 luvun 9 §:n 1 momentin nojalla jättää rangaistukseen tuomitsematta. Ottaen huomioon tekoon johtaneet seikat ja rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys on sakkorangaistus riittävänä seuraamus B:n syyksi luetusta rikoksesta. B tuomittaneen 40 päiväsakkoon.

Oikeusneuvos Aarnio: Olen eri mieltä A:n rangaistusvastuun osalta, jolta osin lausun seuraavan:

D:n ryhtyessä nousemaan vesuri kädessä A on ollut häntä lähinnä ja niin lähellä, että D olisi noustuaan heti tai hyvin nopeasti saattanut ulottua lyömään vesurilla A:ta. A ei ole havainnut, että B:n ampumat laukaukset tai poliisikoiran hyökkäys olisivat vaikuttaneet D:n toimintakykyyn. Poliisikoira ei enää ole ollut toimintakykyinen. A:n on ollut tehtävä ratkaisu toimintatavasta niin nopeasti, että hänen on voinut olla vaikea tehdä havaintoja perääntymistiestä, vaikka hänellä olisikin ollut mahdollisuus perääntymiseen tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joilla välitön hengenvaara olisi vältetty. Katson, että A:n puolustautuessa tällöin ampumalla olosuhteet ovat olleet sellaiset, ettei häneltä kohtuudella ole voinut vaatia muunlaista käyttäytymistä. Sen vuoksi jätän A:n asiassa sovellettavan rikoslain 3 luvun 9 §:n 1 momentin nojalla rangaistukseen tuomitsematta.

Äänestyksen lopputuloksen johdosta velvollisena lausumaan A:n rangaistuksesta olen siltä osin Korkeimman oikeuden tuomiolauselmasta ilmenevällä kannalla.

Oikeusneuvos Mansikkamäki: Olen muutoin Korkeimman oikeuden tuomiossa ilmenevällä kannalla, mutta lausun B:n rangaistusvastuusta sekä A:n syyksi luetun menettelyn rikosoikeudellisesta arvioinnista ja hänelle tuomittavasta rangaistuksesta seuraavan:

B:n rangaistusvastuun osalta hyväksyn mietinnön ja tuomitsen siis B:n hänen syykseen luetusta hätävarjelun liioitteluna tehdystä pahoinpitelystä sakkorangaistukseen.

Katson, että A:n syyksi luettu pahoinpitely on, huomioon ottaen Korkeimman oikeuden perusteluissa mainitut olosuhteet sekä tekijän ja kohteen henkilöt, myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Koska ampumista suurikaliberisella aseella, jonka osuma aiheutti D:lle välittömän kuolemanvaaran, voidaan pitää selvästi huolimattomana ja koska A:n on tullut tekoon ryhtyessään ottaa huomioon myös siitä seuraava välittömän lääkinnällisen avun tarve, katson että kuolemantuottamusta on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. Oikeudenmukaisena seuraamuksena näistä teoista, jotka luen hänen syykseen hätävarjelun liioitteluna tehtyinä törkeänä pahoinpitelynä ja törkeänä kuolemantuottamuksena, pidän kuuden kuukauden vankeusrangaistusta, jonka määrään ehdolliseksi.

Oikeusneuvos Bygglin: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Aarnio.

Oikeusneuvos Hidén: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Mansikkamäki.

Oikeusneuvos Taipale: B:n menettelyn sekä sen syyksiluettavuuden ja rikosoikeudellisen arvioinnin osalta lausun seuraavaa:

Poliisipartiolle, johon B on kuulunut, oli tehtävää annettaessa kerrottu, että kiinni otettava oli mielenterveysongelmista kärsivä ja vaarallinen henkilö, joka oli varustautunut vesurilla. Tavoitettuaan kiinni otettavaksi määrätyn D:n poliisipartio oli lähtenyt seuraamaan häntä. D ei ollut reagoinut hänelle annettuihin useisiin pysähtymiskehotuksiin eikä käskyihin luopua kädessään olevasta vesurista. Seurannan jatkuessa metsämaastossa D oli yllättäen kääntynyt, heittänyt pois toisessa kädessään olleen haravan ja lähtenyt vesurin lyöntiasentoon kohottaen hyökkäämään kohti A:ta ja hänen ohjauksessaan olevaa koiraa. D ei ollut reagoinut tässäkään vaiheessa annettuihin pysähtymiskäskyihin vaan oli jatkanut etenemistään juosten tai ripeästi edeten. B:n havaintojen mukaan A ja koira eivät olleet varautuneet vastaanottamaan hyökkäystä.

Katson, että B, joka pysäyttääkseen D:n oli ampunut häntä kaksi kertaa oikeaan jalkaan, on toiminut suojellakseen A:ta oikeudettomalta hyökkäykseltä. B:n käyttämä voimakeino on ollut uhkaavan hyökkäyksen torjumiseksi välttämätön ja vastannut suhteellisuusperiaatteen vaatimuksia.

Tämän vuoksi hylkään B:tä vastaan ajetut syytteet.

Äänestyksen lopputuloksen johdosta velvollisena lausumaan B:n rangaistuksesta olen siltä osin Korkeimman oikeuden tuomiolauselmasta ilmenevällä kannalla.